Arkisto

Monthly Archives: lokakuu 2012

Moskova. Olen menettänyt sekä ajan- että vuodenajan tajun.

Mikään ei ole vielä asettunut paikoilleen. Syysaurinko loistaa värikkäissä lehdissä, kunnes lumituisku puhaltaa ne pois ja peittää maan valkoiseksi. Jatkuvat vesikuurot huuhtovat lumen.

Aika Suomeen venyy tunnista kahteen. Venäjällä luovutaan talviajasta, mutta maan hallitus käsittelee ehdotusta talviaikaan palaamisesta. Kukaan ei tunnu tietävän, pitääkö kelloja kääntää vai ei ja palataanko talviaikaan vielä myöhemmin tänä vuonna.

Kahden päivän jälkeen olo on utuinen kuin kaupunki itse.

Tänä aamuna se vihdoin tapahtuu. Siirryn fyysisesti Moskovaan vajaan kuukauden Helsingissä oleskelun jälkeen.

En oikein osaa kuvailla olotilaani ja tuntemuksiani. Pientä jännitystä on aistittavissa, mutta en ole paniikissa. Tunnelma on odottavan toiveikas, jopa kummallisen luottavainen suhteutettuna siihen, etten juuri tiedä mitään siitä, mikä minua odottaa muutaman päivän päässä. Ehkä syynä on taivaanrannassa pilkottava aurinko.

Seikkailu alkaa, kun saavun Moskovan Leningradin asemalle perjantaiaamuna klo 5.30.
Olen valmis!

Sinulla, pioneeri, on myös puku. Millainen se on? Katso tästä! Sininen suikka neuvostovaakunalla. Pitkät siniharmaaruudulliset sukat. Harmaa pusero. Pojilla siniset housut tai shortsit.

Stroganoff, pelmenit ja kiovan kana. Moni epäilee, että kasvissyönti Venäjällä on yksinkertaisesti mahdotonta. Itsellenikin se oli hieman haastavaa ollessani kymmenisen vuotta sitten opiskelijavaihdossa Moskovassa.

Moskovan lingvistisen yliopiston vaihto-ohjelmaan kuului jostain syystä ilmainen aamiainen ja lounas asuntolan ruokalassa. Jo ensimmäisen ruokailun jälkeen oli selvää, että kyseessä oli ennemminkin haaste kuin mahdollisuus.

Lounas koostui yleensä pienestä salaattiannoksesta, alkukeitosta ja lihasta. Lisukkeena tarjottiin makaronia tai tattaria. Palan painikkeena oli ryssänlimppua.

Aluksi kukaan ruokalan tädeistä ei voinut ymmärtää, uskoa tai hyväksyä sitä, että minun lautaselleni ei lihaa tarvitse lusikoida. Yllättävä ongelmatilanne hoidettiin piilottamalla lihanpala lautaselle lisukkeen alle.

Varmistettuani useaan otteeseen, että keitto on pelkästään kasvisperäistä aloin syödä sitä tyytyväisenä. Kun lautaseni pohjalta löytyi kuin löytyikin lihanpaloja, ymmärsin, ettei alkusoppakaan ollut minua varten. ”Eihän tuota lihaksi voi sanoa, ne ovat niin pieniä palojakin”, vastasi keittolan täti itsevarmasti.

Pikku hiljaa vaatimuksiani alettiin ymmärtää, ja aloin tuntea itseni jopa etuoikeutetuksi. Näytti nimittäin siltä, että tädit kilpailivat siitä, kuka lisää eniten voinokareita makaroni- ja tattariannoksieni sekaan. ”Ethän sinä muuten tarkene ulkona.”

Makunautinnon viimeisteli ketsuppi. Erityisesti mieleeni ovat jääneet ne kerrat, kun annokseen lisättiin juustoraastetta.

Jokaisen lounaan ja aamiaisen kruunasi Aljona-suklaapala. Itse suklaa ei ole kovin erityistä, mutta pakkauksen design on tosi hieno.

Sataa sataa ropisee, pili pili pom. Keskellä karmeimpia syysilmoja on helppo haavaille Moskovan ihanasta ilmanalasta.

Moskovassa talvet on talvia ja kesät kesiä. Sadetta on huomattavasi vähemmän kuin Helsingissä ja kevät koittaa aiemmin. Eläköön mannerilmasto! Alas meri-ilmasto!

Ehkä pääsen joskus vielä ihan oikeasti etelään.

Moskovaan lähtöön reilu viikko ja kämpästä ei tietoakaan. Joku saattaisi olla huolissan, mutta ajattelin ottaa tämän venäläisittäin eli ilman turhia paineita. Kyllä kaikki aina sumpliintuu.

Suurkaupungissa asuntoja tulee vuokralle koko ajan ja sopivimmat löytävät asukkinsa heti. Useampakin on neuvonut, että näyttö kannattaa sopia heti ilmoituksen ilmestyttyä nettiin – mieluiten parin tunnin päähän. Näyttöön pitää mennä rahatukun kanssa, sillä usein avaimet saa kouraan jo heti. Nopeat syövät hitaat.

Suurin ero venäläisissä vuokrakämpissä on se, että ne annetaan vuokralle lähes poikkeuksetta huonekaluineen. Ja huonekaluiksi lasketaan usein myös lautaset, ruokailuvälineet, verhot ja jopa lakanat!

Moskovassa on myös kallista, vaikka juuri Helsinkiin muuttanut moskovalaiskaverini väitti Helsingissä olevan yhtä kallista. Hintahaarukka venyy kaupungin laitamilla ilman metroyhteyttä sijaitsevan vanhan rupukämpän ja kaupugin ydinkeskustan premiumluksuskattoasunnon välillä.

Tärkeintä on päättää, haluaako evroremontin vai ei eli onko kämpä neukkumallinen vai eurooppalainen. Rehelisyyden nimissä täytyy sanoa, että venäläinen euromalli saattaa olla aika kaukana siitä, mitä ensin voisi kuvitella.

Etsin siis kaksiota, ilman euroremonttia, metron ympyrälinjan tuntumasta ja hintakatto on 50 000 ruplaa eli 1250 euroa kuussa. Tarjoukset kommentteina, kiitos!

Smetanaa, hunajaa ja suolakurkkuja. Perivenäläisitä aineksista syntyy tuhti moskovan pata, jolla selviää pimeimmästäkin syysillasta. Itse väänsin lihaisesta slaavilaisruoasta kasvisversion.

AINESOSAT: soijapaloja,
sipulia, valkosipulia, hunajaa, suolakurkkuja (mieluiten venäläisiä), smetanaa, aurajuustoa, cayennepippuria, kasvislientä, voita, vehnäjauhoja.


Keitä kuivat soijapalat kasvisliemessä paketin ohjeen mukaisesti noin 10 minuuttia. Itse käytin saksalaisia Davertin soijamedaljonkeja. Kuutioi puolet suolakurkuista ja huuhdo ne, jotta ruoasta ei tule liian suolaista. Pilko myös sipuli ja valkosipuli.


Paista voissa cayennepippurillla maustettu sipuli ja valkosipuli. Lisää hunajaa ja lopuksi puolet suolakurkkukuutioista. Loput suolakurkuista lisätään pataan vasta loppuvaiheessa. 


Paista keitetyt soijapalat pienissä erissä rapean ruskeiksi. Jos palat ovat isoja, niitä kannattaa leikata pienemmiksi. Säästä soijapalojen keitinvesi.


Pistä kaikki ainekset pataan ja lisää pari ruokalusikallista vehnäjauhoja. Sekoita. Kaada lopuksi keitinvesi pataan, niin että ainekset juuri ja juuri peittyvät. Jos keitinvesi ei riitä, tee lisää kasvislientä. Laita pata ilman kantta 160-asteiseen uuniin noin 1,5 tunniksi.


Ota pata uunista ja lisää purkki smetanaa ja noin puoli pakettia homejuustoa ja sekoita. Laita pata takaisin vähäksi aikaa uuniin, jotta juusto sulaa. Lisää lopuksi vielä loput suolakurkkupaloista ja pistä pata hetkeksi uuniin.


Tarjoile esimerkiksi keitettyjen perunoiden ja punaviinin kanssa. Nauti hyvässä seurassa Moskovasta puhuen, mieluiten venäjäksi. Приятного аппетита!

Nyrkit pystyssä rauhan puolesta. Neuvostoliiton vedellessä jo viimeisiään Helsingin kaupungilla oli YYA-hengen mukaisesti ilo ja kunnia ottaa vastaan patsaslahja Moskovan kaupungilta.

Katso YLE:n uutinen patsaan paljastamisesta Elävästä arkistosta.

Myöhäisbrezhneviläiseksi kuvailtu pronssiveistos julistaa rauhansanomaa kymmenen nyrkkiin puristetun käden voimin. Hakaniemen rannassa seisova merkkipaasi saattaa kuvata dynaamista ihmisjoukkoa osoittamassa mieltään rauhan ja yhteisymmärryksen puolesta, mutta päällimmäisenä mieleen tulee pysähtyneisyys.

Kansantaiteilija Oleg Kirjuhinan Maailmanrauha patsas on herättänyt suuria tunteita: Se on valittu yleisöäänestyksissä sekä Helsingin rumimpien, että rakastetuimpien patsaiden joukkoon. Patsas on ollut myös useamman kerran ilkivallan kohteena, viimeksi se yritettiin räjäyttää pari vuotta sitten.


Vielä suurempiakin tunteita Helsingissä lienee herättänyt Moskovan kaupungin ensimmäinen lahjaidea, Leninin patsas. Sen vastaanottamisesta kuitenkin onnistuttiin kieltäytymään kohteliaasti.

Alun perin kaupunkien piti yhteisen ystävyyden kunniaksi vaihtaa patsaita Moskovan kaupungin aloitteesta jo vuonna 1983. Samana vuonna myös Itäkeskuksen Ystävyyden puistossa paljastettiin Antti Neuvosen Kansojen ystävyyden monumentti Suomen ja Neuvostoliiton YYA-sopimuksen 35-vuotisjuhlapäivän muistoksi.

Helsinki keksikin antaa Hakaniemen mielenosoittajista Moskovalle vastalahjaksi Neuvosen monumentin pienemmän version Rauhan lapset. Myös se pääsi kaupungin laidalla sijaitsevaan Ystävyydenpuistoon, jonne on varastoitu muun muassa kazakstanilaisten, unkarilaisten ja nicaragualaisten ylitsevuotavan ystävyyden osoitukset Moskovalle.

Kansojen ystävyyden monumentti Helsingissä ja Rauhan lapset Moskovassa.

Kellastuneet röyhelöverhot, punaiset plyysikalusteet ja kelmeät loisteputket. Kafe Moskva on kuin alkuillasta pöytään unohtunut juomasekoitus, jonka humalikko kaataa vaivihkaa kurkkuunsa.

Kaurismäen veljesten lähes kaksikymmentä vuotta sitten avaama kapakka on yksi Helsingin viileimmistä. Moskovan keskustaan vastaavanlaista neukkuajan ilmentymää tuskin voi kuvitella. Konsepti ei sytytä venäläisiä, vielä.

Kafe Moskva tarjoilee vodkaryyppyjä Alla Pugatshovan säestämänä. Pysähtyneisyys ja kuviteltu neuvostotunnelma viehättävät. Suuressa ja mahtavassa Sosialististen neuvostotasavaltojen liitossahan kaikki oli ilmeisen toisin.

Mishka-nalle löytyi mökiltä. Lempeä olympiakarhu on pala neuvostohistoriaa ja koko kansakunnan ylpeys. Se muistuttaa naiivista unelmasta, hetkestä, jolloin Moskova seisoi koko ihmiskunnan edessä kaikkien kansojen tulla.

Ja siksi Misha on enemmän kuin kovasta vaahtomuovista veistetty maskotti. Se on viimeinen kenen seurassa neuvostokansalainen saattoi kokea lapsenomaista ylpeyttä järjestelmästään ja sen saavutuksista, vaikka tiesikin kaiken olevan teeskentelyä.

Reilun vuoden päästä Mustanmeren rannalla Sotshissa pidettävien olympialaisten suosikkimaskotti, jääkarhu, yrittää katsoa maailmaa samalla lempeän uneliaalla katseella kuin edeltäjänsä. Mutta kuka jaksaisi vielä uskoa järjestelmään tai ihmiskuntaan?