Arkisto

Monthly Archives: marraskuu 2012

Melkein kuin Japanissa tai Tykkimäellä. Monelle tulee yllätyksenä, että Moskovallakin on oma yläilmoissa kulkeva yksikiskoinen sähköjuna.

Vuonna 2004 avattu Moskovan monorail tuo toki mieleen Aku Ankan tulevaisuuden megapolikset, vaikka onkin kuudella asemallaan vaatimaton rakennelma, eikä sähköjunan vauhtikaan päätä huimaa.

Moskovan monorailHidas ja syrjäinen monorail ei ole erityisessä suosiossa. Aiemmin myös lippu maksoi liikaa, mutta nykyään matka yläilmoissa maksaa saman verran kuin maan alla metrossakin. Silti monoraililla ei kulje päivittäin kuin vaatimattomat 13 000 matkustajaa, vaikka kumpaankin suuntaan mahtuisi päivittäin 50 000 kulkijaa.

Aiemmin suunnitelmissa oli rakentaa uusia monorail-ratoja, mutta nykyään myös tämän ainoan linjan tulevaisuus on vaakalaudalla.  Isoja tappiota tuottava monorail on kuitenkin luvattu pitää käytössä ainakin vuoteen 2015 saakka.

Moni ottaisi jo nyt tilalle nopeamman raitiovaunun – itse taas tykkään tästä huvipuistolaitteesta.

Monorailin logo

Moskovan monorailin logo on erityisen virtaviivainen.

Punatiiliset tehdasrakennukset ovat kiehtoneet aina. Nyt olen löytänyt myös Moskovan Tampereen: makeistehdas Punaisen Lokakuun eli Krasnyj Oktjabrin historiallisen miljöön.

Vanhasta suklaatehtaasta on tullut Moskovan hipstereiden keskittymä: gallerioita, mediatoimistoja, design-putiikkeja ja muita luovan alan paikkoja täydennettynä hyvällä valikoimalla baareja ja klubeja. Ollaan siis kaukana Koskikeskuksesta.

Produkty kahvilassa seinämatoilla paimentavat peurat muistuttivat karhustani. Kaikki on tosiaan jo melkein valmista. On aika ryhtyä toimeen (kts. Näkemiin, karhuseni!).

Tänne tulen vielä palaamaan monesti – pyörällä polkien vain 10 minuutissa.

Novokuznetskin metroasemalla katse naulautuu ylöspäin. Katossa tervehtivät aina niin uljaat ja iloiset neuvostotyöläiset rakentamassa valoisaa tulevaisuutta.

Vuonna 1943 avautuneen metroaseman laiturin katossa on kuusi V.A. Frolovin mosaiikkityötä. Osa niistä kuvaa suuren isänmaallisen sodan eli II maailman sodan aikaisia puna-armeijan sankaritaistelijoita. Omat suosikkini ovat kotirintamalla uurastaneet tavalliset neuvostokansalaiset: tornitalojen ja koneiden rakentajat. Rullaportaiden yläpäässä on samaisen Frolovin taidonnäyte urheilijoiden paraatista.

Kattomosaiikit leikittelevät perspektiivillä, joka muuntaa tapahtumat ikään kuin kattoikkunan läpi näkyviksi kuviksi aurinkoisesta neuvostovaltakunnasta. Sosialistista realismia parhaimmillaan.

Kävelen pitkin askelin kävelysiltaa kirkkaankeltaisten tukirakenteiden kannatteleman lasikaton alla ja tunnen ymmärtäväni yhä paremmin Moskovan henkistä olemusta.

Pushkinskin (Andrejevskin) silta on sekoitus vanhaa ja uutta. Historia ja nykyaika eivät kuitenkaan lyö keskenään kättä, vaan ovat jotenkin tökerösti kerroksina toistensa päällä. Siltaa myös kutsutaan varmuuden vuoksi kahdella nimellä, että kaikki varmasti tietäisivät, mistä on puhe.

Vuonna 2000 rakennettu kävelysilta käyttää pohjanaan 1900-luvun alun Andrejevskin rautatiesiltaa, joka raahattiin uuteen paikkaan alempaa Moskovanjoelta. Päälle on rakennettu lasikatto ja lähes 150 metrin pituinen käytävä on valaistu kirkkaalla keinovalolla.

Lopputulos on kauhea, mutta lähisiltaa pitkin pääsee nopeasti sateen ja viiman suojassa toisella puolella sijaitsevaan suojasatamaan, ihanaan Gorkin puistoon.

Punainen tähti loistaa utuisena Kremlin tornin kärjessä. Täällä minä olen ja kylmät väreet juoksevat pitkin selkäpiitä.

Punainen tori, Kreml ja minä, vieressä Leninin mausoleumi ja sipulikupolikirkko. Nyt ollaan Moskovan ja koko Venäjän ytimessä. Myöhäissyksyn harmaa usva peittää punaisena hohtavan laajan aukion.

Kaikki on näennäisen rauhallista, mutta ilma tihkuu pelon tuntua. Ehkä se on Bondit ja muut kylmän sodan aikaiset filmit, jotka ovat piirtäneet alitajuntaan kuvan vaaran vyöhykkeestä. Muodollisesti kaikki on hyvin, sillä Punaisella torilla partioi vuorokauden ympäri kuusitoista poliisia kerrallaan.

 

Kaljaa, säilykkeitä ja ruisleipää. Moskovan ydinkeskustassa loppukesällä avattu neuvostotyyppinen ruokala Kamtshatka on yksi kaupungin vilkkain baari.

Kuppila kantaa Venäjän kaukaisimman kolkan, Tyynenvaltameren rannalla sijaitsevan Kamtshatkan niemimaan nimeä. Venäläisessä tajunnassa eristäytyneempää paikkaa tuskin voi kuvitella.

Neuvostoiskelmät raikuvat ja tiskiltä myydään parasta mitä suuri ja mahtava pystyi tarjoamaan: mäti- ja meetvurstileipiä, säilykeherneitä keitetyn kananmunan ja majoneesin kanssa, suolattuja tomaatteja ja kurkkuja, lihahyydykettä.. Palanpainikkeeksi itsepantua olutta tai vodkaa. Ja kaikki on Moskovan mittakaavassa naurettavan halpaa.

Paikan sijainti – muutaman askeleen päässä Bolshoi-teatterista ja vastapäätä yhtä Moskovan kalleinta tavarataloa TsUMia – on sen koko salaisuus. Juuri Kamtshatkan niemimaalla tai minkä tahansa muun provinssin taajamassa vastaava paikka on enemminkin sääntö kuin poikkeus.

Moskovalaisnuorille paikan konsepti on kuitenkin eri maailmasta. Neuvostoretroilu on eksotiikkaa, jossa on mukana jotakin tutunomaista – autoradiosta kuultu klassikkosävelmä tai virttynyt muisto mummon kammarista. Neuvostoliitosta on tullut hassulla tavalla trendikästä – ja halpa olut maistuu aina.

Talvesta ei ole vielä tietoakaan, mutta ulkona pääsee jo luistelemaan. Rati-riti-ralla.

Gorkin puistossa avautui pari päivää sitten Europpan suurin tekojääluistinrata. Se on vajaan kolmen jalkapallokentän kokoinen.  Vuokrattavana on 4000 paria luistimia.

Värivaloin valaistu luistinrata risteilee pitkin puiston käytäviä puiden ja muiden välistä. Jääkäytäviä pitkin pääsee kahviloiden ja kioskien terasseille nauttimaan kuumaa juomaa tai höyrytettyjä maisseja – ihan luistimet jalassa.

Ja mikä ihmeen tekojää? Kuulemma sellainen, joka kestää jopa +15 astetta eli luistelu jatkuu aina huhtikuulle saakka.

Avajaisissa oli tarjolla ruokaa ja hehkuviiniä. Ihmiset kompuroivat luistimilla DJ:n tahdissa ja meininki oli rentoa.

Hauskaa, tyylikästä ja toimivaa. Arvostan.

Kaki, granaattiomena ja viikuna eli tuttavallisemmin hurma, granat ja inzhirSaahan näitä tietysti Suomestakin, mutta ei pikkurahalla lähikaupasta.

Tärkeintä on kuitenkin maku. Kun satoaikana hedelmät tuodaan suoraan kauppan hyllylle Etelä-Venäjältä, Kaukasiasta tai Abhasiasta, ne ovat tuoreita ja herkullisia.

Eilen hotkimani abhaasialainen hunajameloni oli makein ikinä. Arbuusiaikana ei taas voi kieltäytyä mehukkaista meloneista, vaikken niistä Suomessa erityisemmin lämpene.

Neuvostoliitosta mandariinit ja banaanit olivat kiven alla, mutta tilalla oli sellaista eksotiikkaa, josta pohjoisessa ei osattu unelmoidakaan. Tai korkeintaan kuivattuina.

Astun ulos Frunzenskajan rantakadulle kohti Frunzenskajan toista katua kiirehtiäkseni Frunzenskajan metroasemalle ja mietin tätä salaperäistä miestä, joka on varkain ilmestynyt elämääni.

Mihail Vasilejevitsh Frunze oli vallankumouksellinen, yksi puna-armeijan tärkeimmistä varhaisista sotapäälliköistä ja merkittävä neuvostoliittolainen sotateoreetikko. Juuri Frunze kehittеli hyökkäyksellistä sotilasoppia, jonka mukaan vihamielesten länsivaltojen ympäröimän Neuvostoliiton tulee iskeä kapitalistisen järjestelmän ytimeen työväenluokan maailmanlaajuisen vallankumouksen saavuttamiseksi.

Frunzen kanssa riitautuneella Stalinilla uskotaan olleen sormensa pelissä sotastrategistin kuolemassa. Frunzen synnyinkaupunki Kirgisiassa nimettiin kuitenkin heti tämän kuoleman jälkeen sankarinsa mukaan. Vasta Kirgisian itsenäistyttyä maan pääkaupunki sai vanhan Bishkek-nimensä takaisin.

Venäjällä ja muualla entisen Neuvostoliiton alueella on vieläkin kymmeniä taajamia ja kaupunginosia, jotka kantavat bolshevikkijohtajan nimeä. Moskovan metron lisäksi myös Pietarissa ja Minskissä on arvostetulle sotaherralle pyhitetty metroasema, puhumattakaan lukuisista Frunzen kaduista ja puistoista ympäri itäblokkia.

Minun ja Frunzen elämät ovat kietoutuneet yhteen.